Onni asuu maalla

"Siis sä oot niin landelainen", on lause, jonka tällainen tuppukylässä kasvanut nuori saa monesti kuulla vieraillessaan isomissa kaupungeissa. Mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? No joo, maalaista, mutta miten se voidaan rajata?
     Ovatko ikätoverini, jotka ovat asuneet koko elämänsä Heinolan pienen keskustan laitamilla, maalaisia? Ehkä, jos verrataan pääkaupunkiseudun nuoriin, jotka eivät ikinä ole nähneet niin kutsuttua aitoa ja alkuperäistä luontoa tai millaista elämä on suuren kaupungin ulkopuolella.
      Itse maalla kasvaneena en oikein ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät ja jopa haluavat elää kaupungin ruuhkissa, melussa ja valosaasteessa. Rakastan sitä, että voin mennä koiramme kanssa metsään suoraan kotiovesta ja sitä, että voin pitää hevoseni omassa pihassamme.
      Joskus on huvittavaa kuunnella ystävieni kertomuksia ja puheita siitä, kuinka naapurit tulivat taas valittamaan liian kovalla soineesta musiikista tai kun kerrostaloissa asuvat ikäluokkani edustajat marisevat koeviikolla naapureiden riitelyn venyttäneen heidänkin iltaansa pitkälle yöhön. Lähimmän naapurin asuessa kauempana kuin seinän takana, saa musiikkia soittaa juuri niin kovalla kuin huvittaa, eikä se häiritse ketään. Myöskään naapureiden riidat eivät tällöin haittaa unta.
      Me "landelaiset" olemme usein ystävällisempiä ja leppoisampia kuin kiireiset kaupunkilaiset. Pitkät matkat lähimpiin kauppoihin parantavat organisaatiokykyä ja muistia, sillä välttääkseen turhaa edestakaisin ajelua täytyy suunnitella vähän pidemmän aikavälin sapuskat ynnä muut ostokset. Mikäli ei satu omistamaan autoa ja ajokorttia, on niiden vähäisien naapureiden kanssa hyvä tulla toimeen, jotta voi järjestää kimppakyytejä.
      Vaikka kaupungissa palvelut ovat lähellä ja autoa ei välttämättä tarvitse, on siellä asumisessa niin paljon huonoja puolia, etten kyllä keskusta-alueella haluaisi asua kuin korkeintaan väliaikaisesti. Aikaisemmin mainitsemieni haittojen lisäksi kaupungin huonoihin pulliin voidaan lisätä muitakin. Kun baarit ja Alko ovat lähellä, saatetaan kaveriporukalla lähteä ryyppäämään, rälläämän ja rellestämään vaikka joka ilta. Tämä osaltaan edistää etenkin nuoren väestön alkoholisoitumista. Kun kaupat ja pikaruokalat ovat pienen etäisyyden päässä kodista, tulee helpommin syötyä mitä mieli tekee. Myös murrot ovat keskusta-alueella ja taajamissa paljon yleisempiä kuin maaseudun rauhassa.
      Luonnon merkitys kaupunkilaisille tuntuu ikävä kyllä kaventuneen huomattavasti. Kun kaupunkilaiset asfalttiviidakossa kasvaneet kaverini tulevat ensimmäisiä kertoja kylään, on hämmästys usein suuri heidän tajutessaan minun oikeasti asuvan keskellä vehreää metsää, peltoja ja lähes järven rannalla. Lähimpään taajamaan on yli kymmenen kilometriä, eikä lähistöllä ole yhtä ainoaa katulamppua ennen sitä. Usein kuulenkin kommentin: "Eihän näin korvessa ole kuin hesalaisten rikkaiden vanhusten kesämökit!"
      Miksi kaupunkilaiset ovat sitten niin vieraantuneita luonnosta? Kaupungissa on kaikki mukavuudet, palvelut, työpaikat ja koulut. Ennen vanhaan kaupunki ajateltiin pahana. Nykyiset sukupolvet ovat jo asuneet koko ikänsä kaupungeissa, mikä aiheuttaa asenteiden muuttumista. Kaupunkeihin on pyritty luomaan viihtyvyyttä myös puistoilla, mikä  varmasti omalta osaltaan on vaikuttanut asenteisiin. Kun pääsee nauttimaan luonnosta keskellä kaupunkia, miksi tarvitsisikaan tulla maalle? Lisäksi puistoalueilla on usein tasaiset polut, eikä ihmisten tarvitse varoa kantoja tai muutoin epätasaista maastoa.
     Näin ollen kaikki eivät ymmärrä maalla asumisen autuutta. He ajattelevat sen jopa uhkana. Itse kuitenkin näen sen rikkautena ja mahdollisuutena. Arvostan metsän antimina saatavia sieniä ja marjoja, talvista koskematonta hankea laajoilla pelloilla, keväistä lintujen laulua ja kesäisin tehtäviä hevostenuittoreissuja. Kaikkea sitä, mitä kaupungin ytimestä ei löydy. Voin kuulla tuulen havisuttavan puita, nähdä fasaanilauman keittiön ikkunasta aamiaista syödessäni ja haistaa hevosen - niin epämiellyttävältä kuin se monista kaupunkilaisista kuulostaakin - astuessani ulos aamulla tai tullessani iltapäivällä kotiin.
     Se, mitä itse rakastan, kaipaan ja tarvitsen, on joidenkin mielestä pelottavaa, vierasta ja vaarallista. Minulle tuttu ja turvallinen hiljaisuus ja rauha on jonkun mielestä karmivaa ja epämukavaa. Toisille uusi ja häiritsevä hevosen lannan haju on minulle arkipäivää, enkä kiinnitä siihen juuri huomiota.
    Kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, jopa yksinäisyyttä aina välillä, kuten varmaan jokainen meistä. Ehkä kuitenkin olen luonteeltani hieman erakko halutessani ehdottomasti mieluummin asua kaukana ja eristyksissä sivistyksestä. Vilkkaat kaupungit eivät ole minua varten.
     Olen kasvanut maalla, kokenut siellä paljon. Haluan rakentaa kotini korpeen, perustaa siellä perheeni, kasvattaa omat lapseni, hemmotella lapsenlapsiani ja elää siellä elämäni loppuun asti. Sillä siellä missä sydän on, on myös koti.

Näin siis kirjoitin tähän mennessä parhaimman arvosanani saaneeseen äidinkielen esseeseeni. Huom! Käsinkirjoitettuna essee vei n. neljä ja puoli sivua. Halusin sen myös teidän kanssanne jakaa ja herättää ajatuksia. Eriäviäkin mielipiteitä saa esittää, eikä pieni keskustelukaan olisi pahitteeksi. :)