Mitä on hyvä elämä?

Niin, sitä miettiessä. Ulkopuolisen silmissä mulla varmasti menee loistavasti. Ja niin mulla meneekin. Omistan hevosen, jota itselleni sopivampaa en voisi edes kuvitella. Pystyn pitämään hevoseni omassa pihassa. Olen kihloissa rakastamani miehen kanssa, jota täydellisempi olisi jo epätodellista. Mulla on välittävä perhe, joka tukee ja kannustaa mua. Mulla on katto pään päällä ja lämmin sänky jossa ei tarvitse nukkua yksin. Mulla on vaatteita, joita laittaa päälle. Mulla on ruokaa, jota syödä kun on nälkä. Mulla on opiskelupaikka. Mulla on ihania ystäviä, joihin voin luottaa ja joiden kanssa voin jakaa ilot ja surut. En ole henkisesti enkä fyysisesti sairas.
   Suurimman osan ajasta olenkin onnellinen. Yritän aina löytää asioista positiivisia puolia, samalla pyrkien olemaan realisti. Mutta ei sitä aina jaksa olla hyväntuulinen ja positiivinen. Jokaisen tarvitsee saada kiukutella ja suuttua joskus. Jokainen pari riitelee välillä, ja se vahvistaa suhdetta. Yksikään hevonen ei aina jaksa keskittyä työntekoon. Kukaan ei jaksa jatkuvasti painaa hiki hatussa kouluhommia. Jokaisella on ajatuksia tai asioita, joista ei välttämättä halua kertoa edes niille kaikista luotettavimmillekaan ystäville. Kaikille tulee niitä aamuja, kun ei kertakaikkiaan keksi mitään päälle pantavaa, vaikka kaappi on täynnä vaatetta. Jokaiselle tulee niitä hetkiä, kun ei huvita syödä mitään. Jokainen tarvitsee myös niitä yksinäisiä öitä. Sitä omaa aikaa.
   Juurikin se oma aika on se, mikä minulla on jäänyt todella vähäiseksi. Koulunkäyntini kärsii siitä, kun silloin kun saan olla rauhassa koulunpenkillä, en keskity opiskeltavaan asiaan, vaan rupean miettimään omia asioita. Elton kärsii siitä, sillä kun tulen kotiin, on jo niin pimeää ja olen niin poikki, etten juuri jaksa sen kanssa touhuta. Santeri ja muu perheeni kärsii siitä, koska olen jatkuvasti kärttynen ja äkäilen kaikille. Ystäväni kärsivät siitä, sillä hkeidän kanssaan viettämäni koulun ulkopuolinen aika on vähentynyt huomattavasti.
   Toisaalta haluan viettää jokaisen yöni ja jokaisen valveillaolohetkeni Santerin kanssa. Toisaalta tiedän sen pidemmän päälle käyvän tympimään. Santerin kanssa ollessani olen pikkuhiljaa tajunnut muuttuneeni siitä viimevuotisesta sinkkulesbosta, jonka arvomaailma oli aika erilainen. Olen oppinut arvostamaan ja  kunnioittamaan ihan uudella tavalla asioita, jotka olivat minulle ennen lähes merkityksettömiä. Etenkin juuri se oma aika ja kahdenkeskinen aika Santerin kanssa merkitsevät minulle nyt paljon enemmän, kuin miyä vuosi sittrn oliskn osannut kuvitella.
    Juuri sitä omaa aikaa tarvitsisin miettiäkseni rauhassa itseäni ja omaa tulevaisuutta mitä siltä haluan, ja mitää olen valmis uhraamaan.
    Sillä jotta voi tuntea jonkun toisen, täytyy ensin tuntea itsensä. Jotta voi olla onnellinen, tulee elämän olla tasapainossa. Ajankäyttö tuled tasapainottaa. Ajattele olevasi kolmijalkainen tuoli. Yksi jalka on oma aika, yksi jalka on kavereiden kanssa vietetty aika ja yksi jalka on kahdenkeskinen aika rakkaasi kanssa. Tuoli pysyy pystyssä, vaikka yksi jalka olisi vähän lyhyempi, tai vähän pidempi, mutta jos eroa on paljon, sen painopiste muuttuu liikaa ja se romahtaa. Tulee siis löytää tasapaino ja se kultainen keskitie.