♥ I love ya ♥ & haaste

Tänään mulla oli psykan koe, joka tais mennä ihan päin persettä, kävin sen jälkeen Tinkan ja Mertsun kaa (taas) pekikses kahvilla ja lähettii sitte lyskalle oottamaa et Ada pääsis koulusta että pääsisin kotiin. Jotain siinä sählättii ja naurettii ja höpötettii jonku aikaa ja lähettii sitte oottamaa bussia. Tultii kotii ja lähetii sitte ratsastaa kentälle, Ada teki sinne pienen jumppasarjan, ehkä about 20 cm? ja sitte suunnillee samankokosen sarjan toiselle pitkälle sivulle.  Mentii niitä sitte pitkien alkukäyntien jälkee jonku verran ravissa ja kun ne suju hyvin (yllättävänkin nopeasti), mentiin ne vielä laukassa. Sitte rupesinki tekemään ravi- ja käyntityöskentelyä, etenki ympyröitä tehtiin tosi paljon.

  Siitä sainkin sitten kunnon aiheen ylpeyteen. :) Morille ympyrät ei missään vaiheessa oo ollu millään tapaa helppoja, tavoitteena mulla onkin ollut saada se menemään peräänannossa täydellinen(=oikeasti ympyränmuotoinen) käyntiympyrä. Tänän se sitton vihdoin viimein onnistui ja siitä innostuneena mentiinkin sitten myöskin ravityöskentelyä ympyrällä. Olin aivan tajuttoman tyytyväinen ja onnellinen, kun mori meni ainakin kaksi täyttä, ympyränmallista ympyrää hienossa peräänannossa kantaen itsensä hyvin, taipuen oikein  ja kallistumatta sisäänpäin. Se ravasi hyvää letkeää ravia eikä missään vaiheessa tullu fiilistä että tää homma nyt kusee. Päinvastoin. Sillä hetkellä tuntu että me oikeesti osataan ja että mun usko siihen ei oo ollu turhaa. Saavutin tänään Mori kanssa jotain niin paljon, vaikka se ehkä teistä lukijoista kuulostaa niin vähältä. Tottakaihan me ollaan Morin kanssa tehty lukemattomia ympyröitä ja niitä on hiottu ja paranneltu, aina Mori on kuitenkin jostain syystä joko ollut kallellaan sisäänpäin, puskenut lapaedellä, mennyt turpa taivaiss, tai ympyrä on ollut enemmän munan- kuin ympyränmuotoinen. 

 Just nää on niitä hetkiä ratsastuksessa, joista saa sitä intoa jatkaa eteenpäin huonoinakin päivinä, ja aikoina joina kaikki tuntuu vaan jummaavan paikallaan eikä mikään etene minnekään suuntaan. Näinä hetkinä oikeasti tuntee että on yhtä sen hevosen kanssa ja luottamus on molemminpuoleista. Kun jokin myöhemmin pieneltä tuntuva asia oikeasti onnistuu täydellisesti ensimmäistä kertaa. Siitä saa jonkinlaista itsevarmuutta mitä on tosi vaikea selittää. Sitä ei voi selittää.

Ihan harmittaa ettei tänään ollut ketään kuvaamassa, sillä se meni oikeesti niin upeesti, niin rennosti mutta ryhdikkäästi, niin hyväntuntuisesti että sen oli pakko näyttääkin hyvältä. Ois ollu tosi kiva nyt kattoo et meniks se oikeesti niin hyvin ku miltä se sinne selkään vaikutti.

Löysin Essin poniblogista hyvän mielen haasteen, jossa aion olla mukana. Olen itsekin huomannut, että liian usein hevospiireissä jos joku onnistuu jossain, yritetään siitä jotenkin aina löytää/keksiä jotain virheitä.
 Haasteessa käsketään kertomaan mieleenpainuvimmasta kehusta.   Bloggaamisesta minulla on niin vähän kokemusta, niin hyvässä kuin pahassa, etten siihen liittyvää kehua oikein osaa sanoa. Mutta ylipäänsä hevostelun piirissä pysyttäessä varmaan se on ilahduttanut kaikkein eniten, kun olin kummini pitämällä tunnilla ja sain tosi laiskan hevosen menemään jopa turhan reippaasti. Kummini sanoi silloin ettei ole nähnyt sen hevosen menevän sillä tavalla moneen vuoteen. Olinkin silloin sitten koko loppupäivän ihan hymy korvissa.
Haastan teidät kaikki harvat lukijani mukaan tähän haasteeseen, sekä erityisesti seuraavat blogit:
 Jamakan ja Adan Elämää
 Piece my life
 Säihkysilmä
 Voitto kotiin